Viimeisenä kuolee toivo

Anna Heinämaa

 

En tiedä, mikä sai minut kiintymään siihen niin kovasti. Ehkä se oli vieras kaupunki, joka oli monta viikkoa kestäneen helteen myötä muuttunut yhä vihamielisemmäksi.

En tapaillut enää ketään, lukuunottamatta paria vakituista asiakastani -- ja tietysti Justinia, joka kävi kerran viikossa hakemassa vuokran. Toisinaan minä ihmettelin, miten hän jaksoi yhä kiinnostua minusta. Hänellä oli muitakin tyttöjä, eikä hän edes tuntunut nauttivat koko toimituksesta erityisemmin. Mutta toisaalta, Justin varmaankin arvasi, etten ansainnut enää yhtä hyvin kuin aikaisemmin ja ehkä hän ajatteli, että oli parempi saada edes jonkinlainen vastine omaisuudelleen kuin ei mitään.

"Minä luulin, että me sovimme siitä asiasta." Justin oli vetänyt lakanan lantionsa peitoksi ja etsi savukkeita laiskasti yöpöydältä.

"Ne jäivät keittiöön", minä sanoin, "minä haen ne."

Keittiössä oli vähän viileämpää. Seisoin ikkunan ääressä katsellen ulos ja yrittäen päättää, oliko Justin ollut tosissaan vai halusiko hän kiusata minua tai ehkä ainostaan pilailla. Itse asiassa sillä ei ollut suurtakaan merkitystä -- minä en missään tapauksessa luopuisi siitä, en nyt enää.

Kun palasin makuuhuoneeseen, Justin oli pukeutunut.

"Sinun pitäisi syödä enemmän", hän sanoi sytytettyään savukkeen. Justin silmäili alastonta ruumistani arvioivasti. "Jos sinä laihdut tuosta vielä lisää", hän jatkoi, "niin ethän sinä saa enää ketään."

"Minä en ajatellut tehdä tätä enää kauan. Minä olen ajatellut lähteä pois täältä."

"Kuulostaa tutulta", Justin vastasi. Vilkaisin häneen olkani ylitse. Suu nauroi selvästi, mutta silmistä en ollut aivan varma. Ne katselivat minua huvittuneesti ja ehkä aavistuksen verran vihamielisesti.

"Äh", Justin sanoi pudistaen päätään. ""Omapahan on ruumiisi ja omapahan on elämäsi, mitä se minulle kuuluu."

Seisoin makuuhuoneen oviaukossa ja odotin, kun hän veti kengät jalkaansa ja puki pikkutakin päälleen.

"Olkoon", hän sanoi. "Kai sinä voit pitää sen, se kuolee joka tapauksessa."

"Me kuolemme kaikki joka tapauksessa", minä vastasin.

"Totta", Justin naurahti ja avasi oven käytävään.

* * *

Yöllä sillä oli jälleen kouristuksia. Yritin pitää sitä aloillaan, mutta se ei tuntunut auttavan. Sen etukäpälät nykivät holtittomasti ja sen pää retkotti sylissäni. Se kuolasi ja laski alleen, niin että jouduin vähän väliä pyyhkimään sen suuta ja pesemään sitä.

Se rauhoittui vasta aamuyöstä ja makasi aloillaan, mutta ei nukkunut. Pimeässäkin minä näin, että sen silmät tuijottivat minun ohitseni jonnekin kauemmas -- nuhruiseen tapettiin, tapetin ohi seinään, seinän ohi viereiseen huoneeseen ja vielä jonnekin, mistä minä en enää tiennyt, mitä siellä oli. Se ei ikinä valittanut eikä ulissut, inisi vain hiljaa.

Olin löytänyt sen kadulta. Pari päivää se oli vain nukkunut. Sitten se oli alkanut syödä, ensin varovasti ja epäillen, mutta vähitellen se oli tottunut minuun. Sen turkki oli alkanut kiiltää ja se oli jopa pari kertaa yrittänyt leikkiä vanhalla tennispallolla, jonka oli sattumalta löytänyt vaatekaapin nurkasta.

Sitten se oli yhtäkkiä muuttunut veltoksi ja haluttomaksi. Se oli piiloutunut sängyn alle ja vain tuijottanut minua yrittäessäni huokutella sen sieltä pois.

"Se ei selviä", Justin oli sanonut nähtyään sen. Minä en ollut uskonut.

"Miten niin?" minä kysyin. "Miten sinä voit olla niin varma?"

Se ei kuulemma ollut ainoa. Justin sanoi nähneensä niitä ennenkin. Köyhät toivat niitä kaupunkiin myytäviksi, seisoskelivat metroasemien ja isojen tavaratalojen edustoilla ja tyrkyttivät niitä ohikulkijoille. Se oli varmasti ollut jo valmiiksi sairas, ja siksi kukaan ei ollut huolinut sitä. Se saattaisi elää joitakin viikkoja, mutta tuskin sen kauempaa. Tauti etenisi hitaasti läpi sen ruumiin. Jos sen tavoitti silloin, kun se oli vasta veressä, niin saattoi olla että... Mutta yleensä se ehti hermostoon asti, pesiytyi aivoihin ja saastutti ne, niin että elämä kävi mahdottomaksi. Silloinkin kun siihen ei kuollut, eläminen kävi mahdottomaksi.

Istuuduin lattialle sen viereen. Minua väsytti, en ollut saanut nukuttua, sillä olin miettinyt Justinia ja sitä, antaisiko hän minun todellakin pitää sen. Sitten oli valvonut kuunnellen sen hiljaista ininää, toivoen että se pystyisi kouristuksiltaan nukahtamaan edes hetkeksi.

Minä saisin pitää sen, minä ajattelin katsellen sen taudin heikentämää ruumista. Sen turkki ei enää kiiltänyt, siitä oli irronnut isoja karvatukkoja, niin että paikoittain takkuisen karvan läpi saattoi nähdä vaalenpunaisia iholaikkuja. Minä saisin pitää sen ainoastaan sen vuoksi, että se kuolisi joka tapauksessa.

Nousin ylös ja päätin jättää sen vähäksi aikaa yksin. Ehkä sen olisi rauhallisempi levätä, jos se saisi olla omissa oloissaan. Sitä paitsi, minun pitäisi syödä ja myöhemmin yrittää syöttää sitäkin. Se ei ollut syönyt kolmeen päivään mitään, oksentanut vedenkin ulos.

Minun ei ollut nälkä, mutta pakotin itseni juomaan kupin teetä. Olin selvästi laihtunut viime viikkojen aikana. Ehkä se johtui helteestä -- tai eritteiden makeasta hajusta, jota en pesemisestä huolimatta saanut irtoamaan sen turkista ja omista käsistäni. Tämä kaupunki imisi minut tyhjiin, niin että lopulta minusta ei olisi mitään jäljellä.

Se ei taaskaan huolinut ruuasta. Se ei jaksanut enää edes kääntää päätään poispäin, tuijotti vaan.

* * *

Helle oli muuttunut sietämättömäksi. Se tuntui pikemminkin pahenevan kuin helpottavan iltaa kohti; miljoonien töistä kotiin kiiruhtavien ihmisten hiki ja ruumiinlämpö oli tiivistynyt ilmaan nihkeäksi, painostavaksi kosteudeksi. Yön aikana kuumuus hellitti hieman, mutta sitten kaikki alkoi taas alusta, kuin moneen kertaan katsotussa elokuvassa, jota paremman puutteessa kelattiin uudelleen ja uudelleen alkuun.

Olin istunut odottamassa niin kauan, että aloin pelätä sen kuolevan käsiini. Sen hengitys oli käynyt katkonaiseksi. Olin joutunut kantamaan sen koko matkan klinikalle asti, sillä kukaan ei ollut suostunut ottamaan meitä kyytiin. Yksi auto oli pysähtynyt, mutta laskettuani sen takapenkille, kuski oli muuttanut mielensä.

"Sehän haisee", hän oli sanonut.

Meidän lisäksemme käytävässä oli vain pari ihmistä. Vanha mies ja pikkutyttö sekä humalainen nainen, joka oli todennäköisesti tullut suojaan helteeltä. Tytöllä oli sylissään huopaan käärittynä jokin pieni ja liikkumaton, jota minä en pystynyt kunnolla näkemään. Hän kurkki vähän väliä huovan sisään, kääntyi sitten uudelleen vanhuksen puoleen ja sanoi jotain hiljaisella äänellä. Humalainen nainen oli nukahtanut.

Pelkäsin yhä, että se kuolisi ennen kuin meidän vuoromme tulisi. Se hengitti katkonaisesti ja niin heikosti, että painoin tuon tuosta korvani sen kylkeä vasten varmistaakseni, että sen sydän löi. Jos tuo pieni väpättävä liike yhtäkkiä lakkaisi, minä en odottaisi enää, minä ryntäisin suoraan sisään ovesta ja pakottaisin ne katsomaan sitä, tekemään jotain, sanomaan että ei, tietenkään se ei kuolisi. Se oli kylläkin huonossa kunnossa, mutta riittävästi lepoa, nestettä, huolenpitoa...

Mutta jos se paranisi, niin mitä minä sanoisin Justinille, minä tajusin yhtäkkiä. Jos ne todellakin pystyisivät tekemään jotain, Justin ei ehkä sittenkään antaisi minun pitää sitä, käskisi viedä sen takaisin kadulle, sinne mistä se oli löytynytkin.

Vastaanottohuoneen ovi avautui ja valkotakkinen nainen kurkisti ulos.

"Seuraava!"

Oviaukosta tunkeutui käytävään pistävä lääkkeiden haju. Sitten kuulosti siltä, kuin sisäpuolella joku olisi avannut ikkunan. Nainen lähti ja jätti oven raolleen.

Se makasi hiljaa sylissäni. Minun tarvitsisi enää kantaa se ovesta sisään. Se oli jaksanut tänne asti, se jaksaisi varmasti vielä hetken. Ne tietäisivät kyllä, mitä sille piti tehdä, koulutetut ihmiset -- aivan varmasti ne keksisivät jotain. Saatoihan olla, että Justin oli ollut väärässä, että tauti ei ollut edennyt kovin pitkälle ja sen voisi vielä pysäyttää. Ja Justinin minä suostuttelisin, sanoisin, että hän saisi tehdä minulle mitä tahansa... Sitten kun se olisi parantunut, minä ottaisin sen mukaani ja lähtisin. Minä lähtisin ja veisin sen pois täältä.

Kohotin sen päätä ja tuin sen laihaa ruumista itseäni vasten. Yritin nousta seisomaan mahdollisimman varovasti, jotta se ei heräisi. Se oli inissyt ensin pitkän aikaa, sitten se oli vingahtanut pari kertaa, mutta nyt se tuntui nukkuvan rauhallisesti.

Sulkiessani ovea perässäni minä tiesin jo etukäteen, että se paranisi.

Antologiassa Mielen maisemat,
Toim. Marja Mustakallio ja Tuula Uusi-Hallila
Laatusana Oy, Helsinki 1993.
 
 
© Anna Heinämaa 2008